" Olen ihmetellyt miksi todella ihanasta ja herttaisesta ihmisestä, joka pukee päälleen ratsastusvaatteet ja lähtee ratsastamaan hevosellaan kuoriutuu hevosen selässä aggressiivinen, raju, kova, piittaamaton ihmishirviö? Tämän ihmishirviön tavoitteena on runtata oma hevosensa, hevosen tunteista tai eleistä piittaamatta, tekemään sitä mitä ihmishirviö (tai hänen opettajansa) haluaa. Mikä saa tämän ilmiön aikaiseksi?
Esikuvat ja roolimallit, jos opettaja tai idoli on saavuttanut tuloksia käyttäytymällä hevosia kohtaan aggressiivisesti, välinpitämättömästi, niin hänen käyttämiä toimintatapoja matkitaan. Opettaja saattaa opettaa omia voimakeinoihinsa perustuvia menetelmiään. Syntyy hevosten pahoinvointi keskuksia, jossa pahoinvointi leviää ylhäältä alas.
Arvomaailma, mikäli hevosten kovakouraista käsittelyä näkee aina, sitä pidetään hyväksyttävänä toimintatapana eikä osata arvioida kriittisesti. Puhummeko hevosista alentavasti? Opimme vaikkemme sitä edes huomaa, arvot ja asenteet tarttuvat. Onko hevosen syy, kun asia ei onnistu? Ratsastajan olisi hyvä olla niin vahva, että uskaltaa myöntää, ettei osaa kaikkea.
Taidon puute, mikäli hevosta ei saada toimimaan ilman väkivaltaa ja voiman käyttöä, on selvästi kyseessä jokin ratsastuksen osa-alueen tietämyksessä puutteita. Raju käytös hevosia kohtaan aiheuttaa hevosissa vääjäämättä pakoreaktion laukeamisen. Tämä taas estää hevosen aivoihin menevän viestin kulun niin, että hevonen ei voi normaalisti vastaanottaa ratsastajan käyttämiä apuja. Vaan taas ajaudutaan voimaan ja väkivaltaan.
Suoritekeskeinen ratsastuskulttuuri: joka helposti johtaa siihen, että ulkoiset tekijät vaikuttavat siihen miten ratsastetaan: halutaan näyttää toisille omaa osaamistaan enemmän mihin oikeasti pystytään. Kun hevosta yritetään usuttaa tekemään yli omien kykyjen, ajaudutaan auttamattomasti väkivaltaan ja voimankäyttöön. Lisäksi suoritekeskeisyyden ongelma näkyy siinä, että ratsastajien motiivi tulee helposti ulkoapäin: ratsastaja saa nautintoa siitä, että hänen ratsastustaan ihaillaan, häntä palkitaan kilpailuissa, hänen valmentajansa kehuu suoritteista, joita ratsastaja tekee. Huolimatta siitä, että hevonen ei voi ratsastajan alla hyvin. Tällainen suoritteiden ihannointi johtaa helposti väkivaltaiseen käytökseen hevosta kohtaan. Tavoitteen saavuttaminen on tärkeämpää, kuin eettiset keinot, miten tavoitteeseen päästään.
Hevosystävällistä ratsastuskulttuuria tukisi se, että ratsastajaa tuettaisiin etsimään enemmän ratsastukselle edullista, keskittynyttä mielentilaa ja kuuntelemaan hevosen tunnetiloja. Ratsastajalle tulisi opettaa, milloin hevonen voi hyvin ja on rento, jolloin hevonen voi vastaanottaa ratsastajan kevyet avut ja toimia omalla tasollaan hyvin. Tuolloin ratsastuksessa kohdattavat epätäydelliset suoritukset nähtäisiin positiivisessa valossa tutkittavina ja perehdyttävinä asioina, joiden ratkaiseminen on hyvin palkitsevaa ratsastajalle, ja se synnyttää intohimoista suhtautumista hyväntuulista ratsastusta kohtaan. Opetus, joka tukee ratsastajan sisäistä motivaatiota, ei ulkoista, synnyttää hevosystävällisen ratsastuskulttuurin. Ratsastuksessa on hyväksyttävä epätäydellisiä suoritteita, mutta ei ratsastajan tai hevosen rentouden puutetta.
Pelko tai yliyrittäminen: ratsastaja, joka pelkää tai yliyrittää toimii vaistojensa varassa hätääntyneenä. Ratsastus on äärimmäistä keskittymistä vaativa laji. Ratsastajan on pinnisteltävä tuntemaan koko kehollaan hevosen lähettämiä signaaleja, jotta osaa tehdä juuri oikean asian oikeaan aikaan ja jättää juuri oikealla hetkellä hevonen rauhaan avuilta, jotta kommunikaatio hevosen ja ratsastajan välillä toimisi. Pelko ja yliyrittäminen estävät rentouden ja täydellisen keskittyneisyyden, jota hyvä ratsastus vaatii.
Mikä tahansa syy onkaan ihmishirviön syntymiselle, niin toivon, että kaikki ratsastuksen harrastajat ja ammattilaiset pitävät tällaista käytöstä epäeettisenä ja ehdottomasti ei-hyväksyttävänä asiana. Ja jokainen, joka tunnistaa itsessään tämäntyyppisiä piirteitä ymmärtää, että oma mielentila ei ole missään nimessä edullinen hevosen ja ratsastajan väliselle yhteistyölle. Ratsastajalla on aina vastuu yhteistyöstä hevosen kanssa, sitä ei voi sysätä hevosen harteille. Mahtava asia on, että näitä ihmishirviöitä näkee yhä vähemmän ja vähemmän. Toivottavasti lopulta ei ollenkaan. Opettajat, valmentajat, esikuvina toimivat kilparatsastajat ovat roolimalleja, joiden vastuu on näyttää asioissa esimerkkiä ja toimia hevosten puolesta. Itse en pidä roolimallina koskaan hevosta pahoinpitelevää ihmistä, vaikka hän menestyisi kuinka hyvin kilpailuissa, toivon, ettei kukaan muukaan. Toivon, että ratsastuksessa kaikki ammattilaiset ja lajin harrastajat osaisivat katsoa omia toimintatapoja kriittisesti, olla riittävän vahvoja arvioimaan omaa toimintaa ja uskaltaa avata suunsa, jos hevosten hyvinvointi on vaakalaudalla.
Ollaan ihania ja rentoja hevostemme selässä! "
Kyseinen kirjoitus lainattu
täältä. En siis itse kirjoittanut tekstiä, mutta sanotaanko että I wish I did hihi. :-)
Tässä se nyt taas näkee. En mää vaa pysty pitää näppejä täältä irti! Mukamas et täällä olisi hiljaista keskiviikkoon saakka. Sanotaan nyt vaikka että hiljaisempaa, eikä hiljaista. :-D
